Näin ensimmäisessä varsinaisessa tekstissäni palaan ajassa kauas taaksepäin. Oli 1980-luvun alku, kun aloitin taipaleeni koulumaailmassa. Ennen kouluikää olin innoissani, koska rakkauteni oppimiseen on aina ollut suuri. Hyvin nopeasti selvisi kuitenkin, ettei trans-tytöllä ole siellä paikkaa. Luonnollisesti en silloin tiennyt asiasta, vaan pidin itseäni pahana ja outona. En oikein viihtynyt poikien seurassa, eivätkä he minun, vaikka fyysisesti poika olinkin. Tyttöjen kanssa olisin ehkä viihtynyt, jos he olisivat viihtyneet minun kanssani. Lapsi tietenkin epätoivoissaan yritti sitäkin, mutta viimeistään aikuisten paheksuvat katseet saivat pelokkaan lapsen vetäytymään yksinään syrjään ja tuntemaan olonsa todella pahaksi.
Muutamia tuokiokuvia ala-asteelta;
On historian tunti ja luokassa tehdään ryhmätöitä. Tarkoitus on tehdä neljän hengen ryhmissä Euroopan kartta, johon yhdistetään historian tapahtumia. Pidin kovasti historiasta ja odotin innoissani, koska tiesin, että osaisin muistista sijoittaa useimmat tapahtumat ja vain pariin ehkä kaipaisin kirjaa. Opettaja ei paljon ryhmiin puuttunut. Kaverit kavereiden ryhmiin. oli häiriköiden ryhmä, jota vain metelöinti kiinnosti. Oli rauhallisiakin ryhmiä, mutta vain kaverille. Ja tytöt tietenkin omissa ryhmissä, kuinkas muuten. Vieläkin ihmettelen, miksi opettaja antoi äänekkäiden poikien johtaa luokkaa, eikä puuttunut siihen. Minulle kaikki kuitenkin tiivistyi yhteen sydäntä riipaisevaan hetkeen, sellaiseen kun tunnet että jokin sisälläsi menee rikki, jokin jota et koskaan enää voi korjata ! Se hetki tuli kun aikansa ryhmiä keskenään muodostettuaan, oppilaat saivat ryhmät valmiiksi. Paitsi minä… aivan ! Istuin pulpetissa katsellen muita, jotka katselivat minua peläten, että tulisin heidän ryhmäänsä. Tuska jonka nuo inhoavat ja pilkkaavat katseet toivat sydämeeni ei ole hiljennyt vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkään. Istuessani kuitenkin tiesin, ettei nöyryytys ollut vielä ohi… Ei, se oli vasta alussa ! Seuraavaksi opettaja naulasi katseensa minuun. ”Etkö sinä ole vielä ryhmässä ? Koitahan kiirehtiä, ettei tähän kulu koko tuntia !”. Olisin halunnut huutaa tuskaani. Kertoa, ettei kukaan pojista halunnut minua edes lähelle, puhumattakaan samaan ryhmään. Pojat eivät välittäneet ryhmätyöstä pätkääkään, he halusivat vain jutella ja touhuta keskenään. Pilkalla ei olisi rajaa, jos tunkisin heidän keskinäisiin touhuihinsa. ”En taida löytää ryhmää..”, kykenin kuitenkin vain opettajalla kertomaan. Ja sitten seurasi sama vakiokuvio.. ”No sinä voit mennä Mikon ja Jussin ryhmään, sinne sopii. Eikö niin, pojat ?”. Mikko ja muut katsoivat liioitellen kauhua ja kuvotusta ilmeessään ja tunsin kuinka tuska ja häpeä repivät sydämen pieniksi paloiksi. ”Onko ihan pakko ? Onko pakko…opettaja…”. Silloin pieni ihminen katosi syvälle itseensä, etsien tietä ulos pimeydestä, häpeästä ja raastavan tuskan otteesta. Ja yhä, 25.vuotta myöhemmin, tuo sama pieni ihminen, pieni tyttö ison pojan kehossa, toivoo löytävänsä valon. Toivoo löytävänsä oman itsensä !
Tässä oli pieni hetki elämäni alkutaipaleelta. Tiedän ettei kirjoittamiseni laatu ole kovin häävi, mutta toivon, etten kuitenkaan karkoittanut sinua luotani. Sisältö on kuitenkin tärkein ja uskon että laatukin paranee harjoituksen myötä.
Kerron siis tarinaani alusta aina nykyhetkeen asti. Ja ystäväni, jos maltat kulkea kanssani, saat kuulla piittaamattomuudesta, lakien rikkomisesta ja heitteillejätöistä. Ne kuuluvat sosiaalitoimen ja terveydenhuollon arkipäivään.
Tiesitkö, että kun rahatta ollessasi soitat sosiaalitoimeen ja kerrot olleesi viikon syömättä ja olevasi lähellä kuolemaa (jonka lääkäri myöhemmin vahvisti), sosiaalityöntekijä sanoo aivan rauhallisesti, ”sille ei voi mitään, joten sitten kuolette”. Edellinen tarina päätyi tajuttomuuteen ja teho-osastolle. Kerron senkin, jos jaksat odottaa…ystäväni !
Kiitos seurasta matkallani, tapaamme taas pian !
Susanna
