Mukava, että tulit taas seuraani !
Kerronpa sinulle vähän isästäni. Minun tarinassani isällä on merkittävä osa, joten saakoon hän paikkansa myös tämän blogin sivuilla…
Isäni syntyi 1931 pienellä paikkakunnalla Lounais-Suomessa. Hänellä oli tiukka isä ja hieman lempeämpi äiti. Sisaruksia oli monta, kaikki tyttöjä. Isä oli myöskin perheen kuopus ja siksi ehkä hieman hemmoteltu, ainakin äitinsä taholta. Isän puolelta en hemmotteluun usko. Isän isä oli jyrkkä, ehdoton, omalla tavallaan pelottava mies. Itse en häntä muista, koska hän kuoli ollessani aivan pieni.
Uskon kuopuksen aseman ja siskojen pikkuveljestään huolehtimisen ja suojelemisen myöskin vaikuttaneen isäni persoonaan vahvasti. Isän harvoissa tarinoissa lapsuudestaan korostuu mielestäni ylenpalttinen suojelu ja hemmottelu isää kohtaan. Älä nyt kuitenkaan ymmärrä väärin, rakas lukijani, isän lapsuus ei ollut helppo. Nykymittapuun mukaan se olisi epäinhimillisen julma. Se oli aikaa, jolloin kouluun käveltiin parikymmentäkin kilometriä. Kenkiä riitti vain osalle lapsia, jotka sitten kouluun lähtivät. Ilman kenkiä jääneet viettivät päivän kodin töissä. Lämpimiä vaatteita ei riittänyt, joten koulussa ja matkoilla oli jatkuva kylmä. Myöskin koulussa puita poltettiin vasta aamusta, joten ensimmäisillä tunneilla saattoi luokassa olla jopa pakkasta. Ruokailu oli omien eväiden varassa ja monesti aika karu. No niin, isäni lapsuus oli siis aika tavallinen sodan aikoihin varttuvan lapsen nuoruus. Sieltä ei mielestäni löydy syytä sen enempää hyvään, kuin pahaankaan aikuisuuteen…
Isä avioitui 1960-luvun alussa ensimmäisen vaimonsa kanssa. Ei siis vielä minun äitini. He olivat samaa ikäluokkaa, mutta eivät tulleet toimeen keskenään. Kuulopuheiden perusteella riitely oli katkeraa ja ehkä jossain vaiheessa jopa hieman väkivaltaistakin. Oma käsitykseni on, että vaimolla oli jonkinasteinen mielisairaus. En usko että mikään dramaattinen tai elämisen estävä, mutta riittävä kuitenkin vainoharhoihin ja mielen kehittämiin saíraisiin suunnitelmiin. He saivat kuitenkin neljä lasta ja pysyivät yhdessä toistakymmentä vuotta… Näin syntyivät sisarpuoleni, neljä tyttöä. Ikäero minuun muodostui luonnollisesti isoksi.
1970-luvulle saavuttaessa isäni ensimmäinen avioliitto oli siis jo ohi. Lapset he olivat jakaneet keskenään. Äidin luo jäi asumaan nuorin ja vanhin, isän kanssa taas jäivät kaksi keskimmäistä tyttöä. Isän asuessa tyttöjen kanssa, minun äitini tuli myös melko nuorena tyttönä isäni taloutta hoitamaan, niin lapsia, kuin kotiakin. Äitini on syntynyt 1950, joten ikäeroa oli melkoisesti. Jotenkin siitä lähti suhde, joka johti avioliittoon ja minun syntymääni.
Isääni kuvaa ehkä parhaiten sana alkoholisti. Hän on juonut paljon koko ikäni. Hän on juonut jo vuosikymmeniä ennen syntymääni. Juominen on niin suuri osa häntä, etten pitkään edes tajunnut koko asiaa ! Isä kertoi minulle, ettei hän voinut syödä mitään ja niinpä hänen oli hengissä pysyäkseen juotava olutta ja viinaa… Ja minä uskoin ! Kyllä vain hyvä lukijani, minä uskoin sokeasti rakasta isääni. Minä synnyin 1975 ja viisi vuotta myöhemmin vanhempani erosivat. Jäin äidin kanssa syntymäkotiini ja isä muutti pois kahden sisarpuoleni kanssa. Sisarpuolet olivat jo lähes aikuisia ja muuttivat omilleen lähes samaan aikaan.
Joten, nyt minulla oli siis isä siellä, äiti täällä. Molemmat sain aika lailla itselleni, koska sisarpuolet olivat jo aikuisia. Ei isä minulle ilkeä ollut. Päinvastoin ! Hän nosti minut jalustalle, koska olinhan POIKA. Sen sukupolven edustajalle, varsinkin miehelle, POIKA on ihan eri asia kuin tyttö. Poika voisi toteuttaa hänen unelmansa, olla sitä mitä hän yritti, muttei pystynyt ! Aivan niin..minä olin tuo poika. Aika ironista, eikö vaan ? Trans-tyttö, jonka isän rakkaus perustuu lähes pelkästään siihen, että hän on poika. No pitkään tein asioita vain ollakseni poika. Koska en sitä mielessäni ja ajatuksissani voinut olla, olin sitä katkerasti taistelemalla. Ammatti auto-alalta ja ulkokuori kuin terästä. Kuorrutettuna vielä 4 danin mustalla vyöllä karatesta, sekä huomattavalla ottelumenestyksellä. Mitään edellisistä en halunnut, ne loivat kuvan MIEHESTÄ ! Sellaisesta vaarallisesta Macho-miehestä, jolle kukaan ei uskaltaisi kettuilla. Ei edes silloin kun hän erehdyksessä tekisi jotain hyvin tyttömäistä. Sillä tyttömäistä tyttö todella saattoi tehdä….
Palatkaamme kuitenkin isääni. Kasvoin siis käyden hänen luonaan ensin viikonloppuisin ja myöhemmin paljon useammin, kun matka alkoi taittua pyörällä. Luulen että isä oli humalassa lähes jatkuvasti jo ollessani pieni. En kuitenkaan voi tietää, koska sen ikäinen ei asiaa havaitse. Isä oli rento ja mukava, mutta kuitenkin etäinen. Kun olimme kahden, ei ollut yhteisiä puheenaiheita. Joka ilta isä kertoi itse keksimänsä sadun kahden karhun seikkailusta. Sadut kertoivat aidosta luonnossa kulkemisesta, jota isä oli nuorenpana paljon harrastanut. Nuo hetket olivat parasta aikaamme yhdessä. Myöskin kalastaminen ja sienestäminen kuuluivat yhteisiin harrastuksiimme. Niiden parissa kiintymys välillämme syveni. Luonto oli asia, jota vuosikymmenet eivät muuta. Sienet ja kalat olivat siellä, kuten ne olivat isäni nuoruudessakin. Sama riemu ja rauha luonnon kauneudesta ympäröi meidät, joka oli ympäröinyt isäni oman isänsä kanssa !
Kuinka paljon toivonkaan, että tarinani isästäni voisi päättyä noiden sanojen kauniiseen tunnelmaan ! Valitettavasti niin ei kuitenkaan ole. Rakas lukijani, minun on kerrottava se puoli, joka on piirtänyt haavat sieluuni. Ei isääni moittien, siihen ei minulla ole oikeutta, vaan lohtua hakien. Sinäkin, rakas lukijani voit sen tarjota. Kuunnellen, mukana eläen, joskus jopa myötätuntoa kokien. Siksi kirjoitan, jotta edes osa kyyneleistäni nähtäisiin, muuten niiden meri hautaa minut alleen…
Jatkan vielä isästäni… Nyt sattuu liikaa…
Kiitos kun viivähdit seurassani..tervetuloa uudelleen !
Susanna
