Heippa taas rakas lukijani !
On mukavaa, että taas piipahdat seuraani ! Edellinen ja samalla ensimmäinen varsinainen kirjoitukseni, oli ehkä hieman vaikea ymmärtää. Tiedän sen. Tapaus kuulostaa pätkältä niin monen lapsen kouluaikoja. Totta, mutta kun tilannetta edeltää vuosia kestävä nöyryytys, niin silloin asiat kulminoituvat pieniin hetkiin, niihin joissa tajuaa ettei enää kestä. Sellaisesta hetkestä edellisessä kirjoituksessa oli kyse. Se tuli ensimmäisenä mieleen, kun halusin jakaa tarinani kanssasi ja sen siis ensin kerroin… Kiitos kun kuuntelit !
Elämäni tärkein asia on siis se, että olen tyttö pojan kehossa. No ehkä nainen miehen kehossa, onhan ikää karttunut jo 35 vuotta, vaikka tyttönä en sitä niin haluaisi toitottaa. Sinulle ystäväni, aion olla avoin ja rehellinen. Kuinka muuten haluaisit kulkea matkassani ja kohdata raskaatkin asiat ?
Trans-sukupuoli on siis elämäni keskipiste, mutta ei läheskään ainoa ongelmistani. Vuonna 2001 syksyllä olin töissä aika normaalisti 8-tuntisia päiviä. Työnantajana oli mukava perhefirma ja ilmapiiri erittäin kotoisa. Olin aika tyytyväinen, vaikka ala olikin aika kaukana haave-ammatista. Haaveeni oli kosmetologi, mutta päädyin korjaamaan autoja… Niin elämä joskus jakaa kortteja. Tilanne ei kuitenkaan ollut hiveän paha, koska trans-asiasta en ollut vielä kertonut kenellekkään. Enkä uskonut koskaan kertovanikaan. Ajattelin sinnitellä miehenä, kunnes tuska olisi liikaa ja sitten tehdä itsemurhan säästäen lähimmäiseni häpeältä. Niin ei käynyt, kuten huomaat. tässä edelleen olen ja kirjoitan.
Oli siis syksy 2001 ja korjailin autoja miettien tulevaisuuttani. Työnantajani iäkäs herra ja rouva, olivat lämminsydämisiä ja välittivät työntekijöistä. Herra haki joka aamu munkkeja ja pullaa kahvitunteja varten. Ne olivat herkullisia ja täysin ilmaisia ! Siksi kai söin niitä kaikilla kahvitauoilla ja joskus vielä kerran, jos työpäivä venyi ylitöiksi. Sitten aloin huomata itsessäni rajuja oireita. Vatsaa poltti, tuskanhiki nousi otsalla. Välillä pahoinvointi oli kuin vatsataudissa, oksennusta oli vaikea pidätellä. Huomasin hetken kuluttua, että munkeilla oli yhteys oireisiini ja lakkasin syömästä niitä. Hyötyä siitä ei ollut, sillä syksyn aikana kuntoni romahti sairaalapotilaan tasolle. Maitopurkin nostaminen oli täysi urakka ja jäi joskus keskenkin. Siitä alkoi elämäni lopullinen alamäki….
Marraskuun alussa menin lääkäriin terveyskeskukseen. Pieneen, koska kunnassa on vain n. 7000 asukasta. Lääkäri sanoi, ettei mitään vikaan ja olin kotona ennen kun ehdin kunnolla päivää sanoa. 2 viikkoa myöhemmin menin uudestaan, koska hädintuskin pääsin sängystä. Tässä vaiheessa mukava, mutta pieni työnantajani oli pulassa. Sen kokoisessa firmassa jokaisen panosta tarvitaan joka päivä. Olin jo sanonut itseni irti, koska en halunnut tuhota mukavaa työnantajaani. Tiesin, ettei vaihtoehtoja ollut, koska hoidosta ei ollut tietoakaan. Ei edes diagnoosista…
Aivan rakas lukijani, marssin, tai paremminkin ryömin taas terveyskeskukseen. Ja tulos ? Terve olen kotiin pois silmistä. päivien kuluessa oloni paheni. En voinut enää syödä, enkä nukkua. Kipu vatsassa oli hirvittävä ja tuskanhiki ei enää kadonnut otsalta. Taas 2 viikon kuluttua menin uudelleen. Olin lähes tajuton. Kuljin pitkin seiniä välillä tuupertuen. Näin harhoja kivusta johtuen ja lähes missasin lääkärin kutsun huoneeseen. Ja tulos ? Täysin terve kotiin vaan. Ja kotiin menin. Sekavana houreisena pyörin kotona sängyssä. Kuume oli todella korkea, joskaan en siitä sekopäissäni mitään tajunnut. En syönyt, en nukkunut. Niin kului viikkoja. Olin lopussa…kuolema oli lähellä, tunsin sen. Vain sattumalta lähdin vielä terveyskeskukseen, en tajua miksi. Järkevät jutut, kuten ambulanssin soittaminen, eivät vain sopineet harhaiseen mieleeni.
Terveyskeskuksessa minulle ehdittiin kertoa kuinka kaikki arvoni ovat hyvät, kun koko elimistöni petti. Tajunta katosi sumuksi, joka välillä selkeni ja välillä kätki kaiken tietoisuudeltani. Sairaalan ensiavussa ensimmäiset tajun merkit palasivat. Tiedän, koska muistan hoitajan kasvot, kun hän esitti minulle aivan käsittämättömän vaikeita kysymyksiä, kuin jotain rakettitiedettä. Esimerkiksi ”mikä sinun nimesi on”, taikka ”entä osoitteesi”. No joo, kyllähän ne sitten myöhemmin muistui mieleen, mutta juuri silloin, nuo kysymykset olivat kuin toisesta maailmasta. Ensiavussa sain verta, nesteitä ja ravintoa suoneen. Sen ansiosta olin taas aika pian tässä maailmassa. Muutama päivä kuitenkin vierähti osastolla. Tutkimuksia tehtiin ja tuloksiakin saatiin. Olin kuitenkin jo kotiutunut, kun lähdin kuulemaan diagnoosia lääkäriltä. Tällä kertaa ei terveyskeskuksesta, vaan sairaalan erikoislääkäriltä.
Sekin tapaaminen oli suuri muutos elämässäni. Olin alle kolmekymppinen ja elämäni kunnossa, enkä ennen tätä koskaan pahemmin sairas. Nyt sain kuulla sairastavani haavaista paksunsuolentulehdusta, kroonista sairautta, josta ei parane. Lisäksi olin aiheuttanut tuhoa elimistölleni, kun päästin tilani niin pahaksi ennen hoitoa ! Onneksi lääkäri kohdisti moitteensa terveyskeskuksen väelle, kun sain kerrottua vaatimattomasta, mutta sinnikkäästä yrityksestäni saada hoitoa. Ensiavun lääkärin mukaan olin korkeintaan parin tunnin päässä kuolemasta…. Muista siis tarinani jos itse tarvitset hoitoa ! Monet lähetetään kotiin ja he todella kuolevat !
Nyt minulla on siis seurana sairaus, joka tekee paksusta suolesta veristä mössöä. Vähän karkea ilmaisu, mutta aika tarkka minun kohdallani. Sairaus voi olla myös lepotilassa, jolloin ei ole mitään oireita. Tavallinen elämä siis. Mutta ei minulla. Aluksi kävin pätkätöissä kun sairaus salli. Kunto kuitenkin huononi jatkuvasti ja jouduin turvautumaan sosiaalitoimistoon. Tai yrittämään sitä. Vähitellen en pystynyt työhön lainkaan. Rahaa ei ollut ruokaan, lääkkeisiin, tai laskuihin. Siinä sosiaalitoimisto ei apua tarjonnut. Lippuja ja lappuja piti toimittaa, mutta silti jäin viikoiksi ilman ruokaa ja lääkkeitä. Arvaat varmaan, miten voi viikon syömättä ollut jo alunperin sairas ihminen. Niin ystäväni, tai kaksi viikkoa, sekin on ollut jo vuosia arkipäivääni….
Kiitos taas rakas ystäväni, kun hetken viivähdit kanssani ! Toivon että elämä hymyilee sinulle !
Susanna
